Kun fysioterapiaopiskelija Ronja Rantanen sairastui krooniseen väsymysoireyhtymään seitsemän vuotta sitten, elämä meni kokonaan uusiksi. Pärjäämään tottunut nuori ei enää jaksanut koulussa ja harrastuksissa entiseen tapaan.
Valtavaa uupumusta aiheuttava ja esimerkiksi keskittymiskykyä ja lähimuistia verottava sairaus teki lukiovuosista erittäin raskaita. Rantanen nukahteli missä vain, milloin vain, voi pahoin ja kuumeili henkisen tai fyysisen rasituksen jälkeen. Pikkuhiljaa se kaikki alkoi näkyä mielialassakin.
–Tanssitreeneistä jouduin olemaan pois lähes vuoden ajan sairauden takia. Usein en jaksanut muuta kuin maata pimeässä huoneessa. Se oli henkisesti hirvittävän raskasta ja johti lopulta keskivaikeaan masennukseen, Rantanen kertoo.
Avun hakeminen tuntui vaikealta
Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin Rantanen ymmärsi, ettei selviäisi mielialaoireistaan yksin vaan tarvitsisi apua. Sen jälkeenkin avun hakeminen tuntui vaikealta, häpeälliseltäkin.
–Psyykkisen puolen ongelmista ei puhuttu silloin niin avoimesti kuin nyt. Ehkä siksi tuntui vaikealta hakea ammattiapua, Rantanen pohtii.
Lopulta hän otti asian puheeksi kouluterveydenhoitajan ja -lääkärin kanssa, joihin Rantanen oli tiiviisti yhteydessä sairautensa vuoksi. Sitä kautta hän pääsi nuorisopoliklinikalle psykologin vastaanotolle.
–Kävin siellä jonkin aikaa. Koin keskusteluavun todella hyödylliseksi. Saatuani psykiatrilta lausunnon masennuksestani hain Kelan kuntoutuspsykoterapiaa ja aloin etsiä itselleni kognitiivisen suuntauksen psykoterapeuttia, Rantanen kertoo.
Kahden vuoden terapia
Sopiva terapeutti löytyi, ja Rantanen alkoi käydä tämän vastaanotolla kerran viikossa. Terapia kesti kaikkiaan kaksi vuotta.
–Sain siitä ihan hirveästi apua. Vaikka olen puhunut asioistani avoimesti myös ystävilleni ja perheelleni, ammattiapu on erilaista. Terapeutilla on aidosti puolueeton näkökulma asioihin, sanoo Rantanen.
Mielialalääkitystä hän ei koskaan aloittanut, vaikka sitäkin matkan varrella ehdotettiin.
–Uskoin, että keskusteleva apu olisi minulle sopivin ja halusin ensin kokeilla sitä. En silti ajattele, että mielialalääkkeiden käytössä olisi mitään pahaa.
Opiskelijaelämä vei mennessään
Kahden vuoden terapiajakson jälkeen Rantanen sai opiskelupaikan Turusta ja muutti uuteen kaupunkiin. Samalla hoitosuhde päättyi. Opiskelijaelämä vei mennessään, eikä Rantanen etsinyt uutta terapeuttia Turusta.
–Koin, etten ehkä tarvinnut terapiaa siinä vaiheessa. Olen kyllä ajatellut, että myöhemmin se voisi vielä tulla tarpeeseen, hän sanoo.
Hän alkoi voida paremmin myös kroonisen väsymysoireyhtymän suhteen. Aaltoilu on kuitenkin sairaudelle ominaista, ja voinnissa tapahtuu ajoittain romahduksia.
–Siksi on tärkeää, että olen oppinut kuuntelemaan kehoani paremmin ja myöntämään itselleni, jos en jaksa. Olen aina vaatinut itseltäni todella paljon, mutta sairaus on pakostakin opettanut hölläämään ja hyväksymään sen, ettei kaikesta tarvitse aina suoriutua täydellisesti, Rantanen kertoo.
Avoimempi asenneilmapiiri
Rantanen suhtautuu avun hakemiseen nyt eri tavalla kuin ennen. Jos henkinen hyvinvointi kärjistyy uudelleen, hän aikoo hakea rohkeasti apua. Enää se ei hävetä. Siitä on hänen mukaansa kiittäminen asenneilmapiiriä, joka on muuttunut avoimemmaksi ja hyväksyvämmäksi mielen ongelmia kohtaan.
–Viime vuosina esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on alettu rohkaista avun hakemiseen. Myös eri vaikuttajat puhuvat avoimemmin terapiasuhteistaan. Aihe ei ole enää niin suuri tabu, ja sen myötä kynnys avun hakemiseen on matalampi kuin ennen, Rantanen pohtii.
Hän haluaakin olla avoin omista kokemuksistaan, jotta voisi rohkaista myös muita hakemaan apua.
–Olen päässyt näkemään, kuinka paljon siitä voi olla hyötyä. Terapian edetessä sain oikein ahaa-elämyksen sen suhteen, miten paljon terapia voi auttaa. Haluaisin, että muutkin uskaltaisivat hakea apua mielen ongelmiin.
”Mielen ongelmista ei tarvitse olla hiljaa”
Rantanen painottaa, että oikeus apuun ja sen hakemiseen kuuluu kaikille. Taustalla ei tarvitse olla elimellisen sairauden diagnoosia tai muuta yleisesti suureksi tunnustettua asiaa.
–Ei kukaan voi sanoa toisen ongelmista, että mikä on iso ja mikä pieni. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen määrittää. Ennemminkin apua kannattaa hakea siinä vaiheessa, kun ongelmat eivät ole vielä paisuneet mahdottoman suuriksi, Rantanen tuumaa ja lisää:
–Uskaltakaa olla rohkeita. Tehkää palvelus itsellenne ja pyytäkää apua. Ollaan me niitä, jotka tekevät asiasta sellaisen, josta voi avoimesti puhua. Mielen ongelmista ei tarvitse olla hiljaa.
Artikkeli on osa Opiskelijoiden mielenterveyspäivän kampanjaa. Kampanjateema on tänä vuonna Osallisuus ja oikeus apuun. Opiskelijan mielenterveyspäivää vietetään torstaina 22.4. ja sen ympärillä kampanjoidaan 12. – 23.4.2021.