Keuhkotauti eli tuberkuloosi oli teollistuvassa Euroopassa, myös Suomessa, vakava kansantauti ja merkittävä tappaja. Ennaltaehkäisy ymmärrettiin pian kaikkein tärkeimmäksi keinoksi taudin hävittämisessä.

Mistä on kyse?

  • Tuberkuloosi on mykobakteerin (Mycobacterium tuberculosis) aiheuttama tulehdustauti, joka on vaivannut ihmiskuntaa ammoisista ajoista. Teollistuvien kaupunkien asumiskurjuus oli varma tae taudin leviämisessä. Siitä tuli eritoten kaupunkiköyhälistön uhka, mutta ei se suinkaan säästänyt maaseudun asukkaita eikä yhteiskunnan hyväosaisia.
  • Tuberkuloosibakteerin löytymisen jälkeen taudin luonne voitiin paremmin ymmärtää. Parantava lääke oli käytössä 1940-luvulla. Calmette-rokotus oli olemassa jo 1920-luvulta lähtien, mutta rokotusohjelma ei tuolloin vielä alkanut.
  • Euroopassa kehitettiin tautiin parantolahoitoa, joka näytti tehoavan. Parantoloita perustettiin myös Suomeen ensin hyväntekeväisyyspohjalta, sittemmin kuntien yhteistoimintana. Tuberkuloosin vaikutuksesta rakentamiseen jäi muistomerkiksi Alvar Aallon suunnittelema Paimion parantola, modernin arkkitehtuurin maailmanperintökohde.

Kansanvalistuksessa hygienialla oli keskeinen asema. Puhtaus, järjestys ja valoisuus - se oli tavoite kodille, sen asukkaille ja koko yhteiskunnalle. Tämä tavoite alkoi näkyä 1900-luvulla myös kaupunkisuunnittelussa ja arkkitehtuurissa. Turussa modernismin keskeiset periaatteet toteutuivat sotien jälkeen jälleenrakennuskaudella.  

Hygienia ennen kaikkea - asumisviihtyvyyden periaate 

Arkkitehdit ottivat asuntosuunnittelun sosiaalisen aspektin vakavasti 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Keskeistä asumishygieniassa oli ilmanvaihto. Ikkunoiden tuli olla avattavia ja ennen kaikkea makuuhuoneen piti olla erillinen, ilmatilaltaan riittävä tila. Tästä lähti asunnon huoneitten varaaminen eri tarkoituksiin. Se vietiin modernismin periaatteena edelleen kaupunkisuunnitteluun: kaupungin eri toiminnot alettiin sijoittaa eri alueille. Asuntoalueitten tulee olla puhtaita teollisuuden käryistä ja kolkkeesta, sekä kaupunkikeskustan hälystä ja sosiaalisista vaaroista. 

Toimintojen eriyttämisen lisäksi modernismin aluesuunnittelun keskeisiin periaatteisiin kuului avoin korttelirakenne, ilman kierto ja valo rakennusten välissä, auringonvalon saaminen kaikkiin huoneistoihin, sekä luonnonläheisyys ja ulkoilman merkitys terveydelle.  Tämän seurauksena kerrostaloasuntoihin alettiin rakentaa parvekkeita. Arkkitehtuurin tyylissä päädytään yksinkertaiseen massoitteluun.

Kapearunkoisesta, kolmikerroksisesta lamellikerrostalosta tulee peruselementti. 

Funktionalismi arkkitehtuurin tyylinä edusti modernismin esteettistä ja käytännöllistä, jopa moraalista eetosta. Turkuun funktionalismin kerrotaan tuoneen Alvar Aallon ja Erik Bryggmanin Turun messujen tilapäisissä näyttelyrakenteissa vuonna 1929. Vähemmälle julkisuudelle ovat jääneet Turun asemakaava-arkkitehdit Eero Ilmari Sutinen ja Olavi Laisaari modernistisen kaupunkisuunnittelun toteuttajina ja kehittäjinä.  Sutinen teki useita kaupunkisuunnitelmia täysin funktionalistisessa hengessä 1930-luvulla. Stålarminkadun varrella ns. Perhetalot edustavat tätä Sutisen tulkintaa funktionalismin kaupunkikorttelista. Ne rakennettiin 1940–48 harjakattoisina ja roiskerapattuina - ei enää funkistyyliin tasakattoisina ja valkoisen sileäksi rapattuina. 

Omakotialueet ratkaisuna moneen tarpeeseen 

Jo 1800-luvulta lähtöisin oleva “puutarhakaupunkiaate” perustui terveellisen kaupunkiympäristön luomiseen korostaen valoa, väljyyttä ja vihreyttä. Kaupunkilaisille tulisi tarjota terve luonnonläheinen asumisympäristö tiiviin kaupunkiasutuksen ja sen vaarojen sijaan. Pohjoismaissa omakoti-liike edusti tätä tavoitetta. Turun kaupunki kaavoitti 1910-20-luvuilla Vasaramäen ja Itäharjun erityisesti “oman kodin” alueiksi. 

Kaupungin rajan takana, Maarian ja Kaarinan kunnan puolelle kasvoi aina vain suurempia esikaupunkeja, järjestäytymätöntä asutusta, mm. Raunistula, Tikkumäki, Nummenmäki, Vähäheikkilä, Korppolaismäki. Nämä alueet liitettiin vuosina 1939 ja 1944 Turkuun. Esikaupunkialueille laadittiin nopeassa tahdissa asemakaavoja, joilla tarkoituksena oli luoda rakennettua järjestystä. Jälleenrakennuskauden 11⁄2-kerroksisesta omakotitalosta tuli suomalainen tulkinta funktionalismin tarkoituksenmukaisuuden, terveyden ja järjestyksen eetoksesta. Turun ruutukaavakeskustaa ympäröi laaja omakotivyöhyke, jossa vuorottelevat järjestyksestä ja yhdenmukaisuudesta kertovat ”rintamamiesalueet” ja vanhat, monimuotoiset esikaupunkikorttelit. 70 vuoden historia on kuitenkin monin paikoin hävittänyt näiden ilmeiset rajat.  

Väljyyttä ja aurinkoa myös keskustaan – kerrostalolähiöt  

Kaupungin koon rajoittaminen tuli osaksi modernismin kaupunkisuunnittelun teoriapohjaa. Asemakaava-arkkitehti Olavi Laisaari teki ehdotuksen yleiskaavaksi vuonna 1951; keskiössä oli keskustan rakentamisen rajoittaminen ja kaupungin hajakeskitys, eli palvelujen jakautuminen tasapuolisesti asuntoalueille.

Turussa ensimmäinen ns. lähiö on Patterihaka, jota alettiin rakentaa 1950-luvun alusta.

Ruutukaava-alueelle olisi vanhan rakennusjärjestyksen perusteella voinut rakentaa asunnot 400 000 ihmiselle. Kaavoitus ja rakentaminen toteutui keskustassa tonttikohtaisin suunnitelmin, joissa tavoitteena oli avoin korttelirakenne, puiden säilyttäminen, sekä hyvä tonttikohtainen asuinympäristö̈. Uuden kerrostalorakentamisen keskittyminen jo rakennetulle ruutukaava-alueelle oli kaupungin kannalta järkevää, koska katu- ja putkiverkosto oli valmiina. Modernismin periaatteet olivat edelleen lähiöt tuottaneen aluerakentamisen perusta.

Ihmiset ovat aina olleet taipuvaisia koontumaan yhteen. Lattialle sylkeminen oli yleinen tapa, jota kiellettiin erilaisin kyltein ja tartuntojen leviämistä ehkäistiin käyttämällä erillisiä sylkyastioita. Ne tyhjennettiin ja desinfioitiin. Tuberkuloosia tavataan edelleen silloin tällöin. vaikka tapauksia on harvoin, ehkäisyn kannalta on tärkeää, että terveydenhuoltohenkilöt muistavat tuberkuloosin olemassaolon. Sylkyastia Turun museokeskuksen kokoelmista. 

Korona-pandemia paljasti, että suomalaisille oli rakentunut ymmärrys hygienian merkityksestä, ja asuinympäristö, jossa siitä voi huolehtia. Modernismin tavoite riittävästä asumisväljyydestä ja tilojen jakamisesta eri tarkoituksiin, kuten suljettavista huoneista, näytti voimansa kotona etätyötä tekeville ja kotikoululaisille. Vaihtelevat kulkuväylät ja luonnon läheisyys tulivat uudelleen arvoonsa, kun shoppailu kauppakeskuksissa tai ravintolakäynti keskustassa ei ollut enää mahdollista. Sen sijaan ”tarkoituksenmukaisen kokoinen” kerrostaloasunto saattoi muodostua ikäväksi loukoksi esimerkiksi yksin asuvalle vanhukselle.

Yksityisen asunnon ja julkisen katutilan välinen puoliyksityinen – tai puolijulkinen –ympäristö toteutuu huonosti muualla kuin pientalotonteilla. Lähiökritiikki alkoi jo 1960-luvulla suunnitteluteorioiden jäätyä ajastaan jälkeen, ja kun rakentamista ohjasi usein tuotanto ja rahoitus. Modernismin rakennusperiaatteet ovat kuitenkin normi jota osin edelleen noudatetaan. Modernismin ajatus kodista yksityisenä tilana ja ydinperheestä sen suojassa on tuottanut loppujen lopuksi aika yksipuolisen asumistavan. Yksin asuvia on ruokakunnista jo lähes puolet. 

Tuberkuloosi nujerrettiin rokotusohjelmin, joukkotarkastuksin ja maidon pastöroinnilla.

Terveysjärjestelmät oli rakennettu. Ihmisen korkeammat tarpeet, sosiaaliset ja henkiset tarpeet sekä yhteenkuuluvuuden tunne, ovat olleet modernismin periaatteissa jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Jäävätkö ne unohduksiin, kun Maslowilaisen tarvehierarkian “hengissä säilymisen” taso on saavutettu? 

Teksti: Iina Paasikivi, kaavoitusarkkitehti

Ylin kuva: Martinmäen alue uutena 1950-luvulla edustaen modernia kaupunkisuunnittelua. Martinkadun molemmin puolin toteutui 50-luvun ihanteitten mukainen keskustan asuinympäristö - valoa ja näkymiä kaikkiin asuntoihin. Turun museokeskus / Kamera-Aitta.