Spitaali on ensimmäinen sairaus, jonka esiintymisestä Suomessa on kirjallisia lähteitä. Koko siltä ajanjaksolta, jolta meillä on tietoja sen esiintymisestä maassamme, tauti on ollut harvinainen.

Mistä on kyse?

  • Spitaalin aiheuttaja on Mycobacterium leprae -bakteeri, joka esiintyy luonnossa vain ihmisessä ja yhdeksänvöisessä vyötiäisessä. Ihmisestä ihmiseen tapahtuvan tartunnan saamiseksi tarvitaan yleensä pitkäaikainen, läheinen yhdessäelo tautia sairastavan kanssa.
  • Spitaali on ensimmäinen sairaus, jonka esiintymisestä Suomessa on kirjallisia lähteitä. Koko siltä ajanjaksolta, jolta meillä on tietoja sen esiintymisestä maassamme, tauti on ollut harvinainen. Suomessa, jonka väkiluvun on arvioitu vuonna 1695 olleen noin 450 000 ihmistä, olisi esiintynyt noin yhdestä kolmeen spitaalista 10 000 asukasta kohden.
  • Spitaalia sairastavia ja siihen kuolleita mainitaan suomalaisissa 1700- ja 1800-luvun kirjallisissa lähteissä ja kuolinsyytilastoissa mm. seuraavilla nimillä: spetälska, elfkarlebysjukan, elephantiasis, spitali, pitalitauti, pitaali, elewantin-kapi ja oikia pitaalitauti.  

Turun spitaaliset

Kun jonkun epäiltiin sairastavan spitaalia, tuli hänestä ilmoittaa kaupungin viranomaisille. Perheet pyrkivät kuitenkin salaamaan sairauden, jotta heidän omaistaan ei oltaisi suljettu loppuiäksi hospitaaliin, jota pidettiin kurjana paikkana. Kaupungin raati järjesti tilaisuuden, jossa parturi tai välskäri, joiksi lääkintätointa harjoittaneita henkilöitä kutsuttiin, suoritti sairaan tutkimuksen. Mikäli tauti todettiin tarttuvaksi ja eritoten spitaaliksi, tuli sairas eristää välittömästi muista kanssaihmisistä. Taudin alkuvaiheessa spitaalinen saattoi saada vielä jäädä hospitaalin ulkopuolelle, mutta hänelle oli järjestettävä oma asuintila, eikä hän saanut seurustella vapaasti muiden kanssa. Jos spitaalinen joutui liikkumaan asuntonsa ulkopuolella, tuli sen tapahtua yöaikaan ja hänellä oli oltava kellolla varustettu sauva, jotta sen ääni varoitti muita liikkuvia sairaudesta.

Koska spitaalisia oli vaikea saada siirtymään hospitaaliin, sai kaupungissa asunut Turun ja Porin läänin pyöveli huolehtia siitä, että spitaaliset kokosivat omaisuutensa ja muuttivat mitä pikimmin sairashuoneen seinien sisäpuolelle. Kaikki tarttuvaa tautia sairastavat eivät olleet spitaalisia, mutta heidätkin eristettiin omaan asuintilaansa, kunnes taudin laatu saatiin selville ja sairas parantui tai kuoli. Esimerkiksi psoriasis, joka ei ole tarttuva sairaus, saattoi tuomita ihmisen eristykseen.

Esimerkiksi piika Maria Jöransdotteria tutkittiin heinäkuussa 1688 Turun hovioikeuden määräyksestä kaupungin oikeudessa.  Oikeuden edustaja Hans Hörling kertoi tuolloin, että pormestari ja raati olivat antaneet piika Maria Jöransdotterille joitakin päiviä aiemmin määräyksen poistua kaupungista ja pysytellä erossa muista ihmisistä, sillä hän sairasti spitaalia. Koska piialla ei ollut omia varoja, hänen lunastamisekseen hospitaaliin oltiin keräämässä kolehtirahaa tuomiokirkossa. Mennessään ilmoittamaan tätä käskyä piialle oli Hörling löytänyt hänet kehräämästä pormestarinna Magdalena Kyhnin luota, ja hänen mukaansa piika asui vakituisesti juuri pormestarinnan luona.

Turun Pyhän Yrjänän hospitaali

Tarkkaan ottaen ei tiedetä, milloin Turun Puolalanmäelle perustettiin Pyhän Yrjänän hospitaali spitaalia sairastavia varten. Kyseessä lienee kaiken kaikkiaankin ensimmäinen sairaanhoitolaitos Suomessa. Hospitaali mainitaan Turun piispa Bero II Balkin kirjeessä vuodelta 1396. Keskiajan lopulla Suomessa oli myös Maria Magdalenalle pyhitetty hospitaali – perustettu vuonna 1475 – Viipurissa spitaalia sairastavien eristämiseksi.

Turun spitaalihospitaali sijaitsi keskiajalla varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella suurin piirtein nykyisten Aura- ja Yliopistonkatujen kulmauksessa kauppatorin ylälaidassa. Vielä 1600-luvun alussa, kun hospitaali siirrettiin Nauvon Seilin saarelle, se sijaitsi kaupungin laidalla. Hospitaalilla oli maatiloja, joiden tuotto käytettiin sen asukkaiden elannoksi. Vuonna 1636 lampuotitiloina mainitaan Pyhän Yrjänän tilat Yrjänä ja Kähäri sekä Pyhän Hengen tilat Pansio, Tanila, Pahaniemi, Aninkainen, Vaisaari, Paumäki sekä kaksi Pitkämäen tilaa.

Myös yksityiset ihmiset lahjoittivat spitaalisille ruokaa ja käyttöesineitä. Esimerkiksi Turun linnanvoudin, Paraisten Kappelstrandin herran Simon Thomassonin leski Anna Hansdotter Starck till Fulckila teki 18.11.1573 testamenttinsa, jossa hän määräsi suuren lahjoituksen Turun Pyhän Yrjänän hospitaalille ja Pyhänhengenhuoneelle, joissa hoidettiin köyhiä ja spitaalisia. Lahjoitukseen kuului karjaa, viljaa ja irtainta omaisuutta.

Sairaan ottamiseen hospitaaliin tarvittiin korkean viranomaisen suostumus. Tällaisen määräyksen saattoi Turussa antaa maaherra tai piispa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan spitaalihospitaaliin pääsemisestä oli siis maksettava tietyn suuruinen summa, johon köyhillä ei ollut varaa. Tällöin tavallinen 20 hopeataalarin summa, jolla olisi saanut neljä lehmää, kerättiin sairaan omaisilta tai kollektiivisesti kaupunkilaisilta esimerkiksi juuri kolehtien muodossa.

Seilin saaren spitaalihospitaali

Spitaalia sairastavien määrä lisääntyi Suomessa 1600-luvun alkutaitteessa. Siksi Kustaa II Aadolf määräsi vuonna 1619, että maahan oli perustettava uusi hospitaali. Sen paikaksi valittiin Nauvon pitäjään kuuluva syrjäinen Seilin saari. Turkuun perustettiin kuitenkin melko pian uusi hospitaali, joka toimi vain joitakin vuosia. Turun akatemian lääketieteen professori Elias Tillandzin aikana hoidettiin Turussa leprapotilaita Kupittaalla Pyhän Henrikin lähteellä vielä 1680-luvun lopulta alkaen muutamien vuosien aikana.

Malin-niminen sääksi asuttaa nykyään Seilin saarta

Seilin hospitaalin valmistuttua kolme tai neljä vuotta myöhemmin sinne siirrettiin 50 spitaalitautista Turun Pyhän Yrjänän hospitaalista ja 20 "pyhänhengenvaivaista" kaupungin vaivaistuvasta. Samalla näiden laitosten toiminta päättyi ja Pyhän Yrjänän hospitaalin rakennukset määrättiin tartunnanvaarallisina poltettavaksi. Seilin viimeinen spitaalinen Malin Mattsdotter kuoli vuonna 1785, mutta tautia esiintyi Suomessa vuoteen 1955 asti.

Teksti: Veli-Pekka Toropainen, FT, tutkija.