Kolera saapui Turkuun loppuvuodesta 1831. Sen kulkua pitkin Eurooppaa oli seurattu lehdistössä pitkään, ja epidemian leviäminen silloiseen Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan oli odotettavissa. 1800-luvun aikana kolera vieraili Turussa yhteensä yhdeksän kertaa ja muutamaan otteeseen vielä 1900-luvullakin.

Mistä on kyse?

  • Kolera on suolistotauti, jonka oireisiin kuuluvat raju oksentaminen, ripuli sekä lihaskrampit. Ilman hoitoa noin puolet koleraan sairastuneista menehtyy taudin aiheuttamaan nestehukkaan ja shokkiin.
  • Vaikka Suomessa kolera mielletään 1800-luvun taudiksi, tappaa se yhä maailmalla vuosittain noin 120 000 ihmistä. Suurin osa tapauksista olisi hoidettavissa suonensisäisellä nesteytyksellä, mutta pääosa nykyisistä koleraepidemioista tapahtuu alueilla, joissa ei ole mahdollisuutta kattavaan sairaanhoitoon.
  • 1800-luvulla suolaliuosnesteytys eli niin kutsuttu tippahoito ei vielä ollut käytössä, ja koleraepidemiat tappoivat satoja turkulaisia. Taudinkulkuun vaikuttivat monet tekijät bakteerikannasta ihmisten omaan yleiskuntoon; tyypillisimmin ihmiset sairastivat 2–7 päivää, mutta rajuimmissa tapauksissa tauti saattoi tappaa jopa tunneissa. Aamulla hyvävointinen ihminen saattoi illalla olla kuollut. 

Ensimmäiseen, vuosien 1831–1832 epidemiaan menehtyi lähes 600 turkulaista. Kaupungin asukasluku on tuolloin ollut noin 13 000. Pahimpana voidaan pitää vuoden 1848 epidemiaa, jolloin aikalaislähteiden mukaan Turussa kuoli koleraan 903 ihmistä. Tauti levisi sairastuneen ihmisen eritteiden kuten oksennuksen mukana ja erityisesti bakteereista saastuneen juomaveden välityksellä; ei ollut tavatonta, että sairastuneen ihmisen eritteet kaadettiin samaan kaivoon, josta myöhemmin otettiin juomavettä.Näin tauti levisi nopeasti kaivon käyttäjien keskuudessa. Koleran leviäminen osattiin yhdistää saastuneeseen juomaveteen vasta vuonna 1854 kun englantilainen lääkäri John Snow tutki Lontoossa koleratartuntojen esiintymistä eri asuinalueilla.  

Epidemia herätti ymmärrettävästi aikalaisissa huolta ja pelkoa, jopa siinä määrin että erilaiset huhut ja salaliittoteoriat alkoivat levitä. Vuonna 1854 Sanomia Turusta kirjoitti siitä, miten kansan parissa puhuttiin koleran aiheutuvan kaivojen myrkyttämisestä tai siitä, että Turun mäiltä puhallettiin ”ruttotomua” asukkaiden päälle. Tällaisissa huhupuheissa voi nähdä yhteneväisyyksiä siihen, miten erilaiset virheelliset tiedot leviävät nykyisin sosiaalisessa mediassa.

"Niinkuin kaikkeinki kulkutautien ilmestyistä, antaa yksinkertainen kansa hulluja ja nauruttawaisia syitä tautien alkuun ja lewiämiseen. - - - Sekä wiimis kesänä että erinomattain wuonna 1831, jolloin kolera ensikerran kohteli meitä, mitä turhia puheita liikkui yksinkertaisen kansan seasta. Kaiwoja myrkytettiin, ruttotomua puhallettiin mäillä, kolera ratsasti sisään Turkuun walkoisen meran selässä ja muuta senlaista joutawata patinata pidettiin."

Lehtien sivuilla myös ohjeistettiin turkulaisia siitä, miten koleraa tulisi hoitaa. Yleisiä hoitokeinoja olivat esimerkiksi monet yrtit, kuten kamomilla, minttu ja salvia. 1800-luvun alkupuolella lääketieteen parissa vallitsi vielä miasma-teoria, jonka mukaan taudit levisivät miasman eli pahalaatuisen ilman välityksellä. Tästä syystä itse yrttien lisäksi myös niiden voimakas tuoksu oli tärkeä tekijä. Ihmisiä myös kehotettiin tekemään suitsukkeita esimerkiksi katajan havuista, ja tuulettamaan kotejaan, jotta paha ilma poistuisi asunnoista.  

Myös ruokavaliolla oli tärkeä merkitys taudin torjumisessa, liian happamia ja huonosti sulavia kasviksia sekä liiallista juomista tuli vältellä. Juomisen vältteleminen ei kuitenkaan koskenut kalliita kivennäisvesiä, jotka olivat uusi ja muodikas tapa huolehtia terveydestään. 1800-luvun kuluessa ymmärrys bakteereista kuitenkin lisääntyi, ja 1800-luvun lopun epidemioiden yhteydessä kotien suitsuttamisen sijasta kehotettiin jo desinfiointiin ja puhtauteen.  

Jos koleraan kuitenkin sairastui, olivat keinot vähissä. Sairastunut tuli eristää muista, ja hänen hoitajakseen määrittää yksi henkilö. Erilaiset rinnan päällä pidettävät yrttihauteet olivat yleinen tapa yrittää lievittää sairastuneen tuskia, mutta varsinaista parannuskeinoa 1800-luvun lääketieteellä ei ollut tarjota, eivätkä edes lääkärit olleet taudilta turvassa. 

 

 

Vuonna 1831 Turun ensimmäisessä koleraepidemiassa menehtyi myös piirilääkäri Mathias Åkerberg, jonka hauta on yhä nähtävissä Itäharjun kolerahautausmaalla (rautaristi kuvassa yllä). Kuvassa hänen kuolintodistuksensa.

Hautausmaan päädyssä sijaitsevan rautaristin lisäksi paikalla on yhä nähtävissä myös muutama muu hautakivi, joista monessa mainitaan kuolinsyyksi juuri kolera. Myös ne kertovat siitä, miten voimakkaasti aikalaiset kokivat kulkutaudit; Anders Gustav Simeliuksen hautakivessä kerrotaan hänen olleen ”en öffer för en härjande död” eli uhri raivoavalle kuolemalle.

Koleralta suojautuminen muutti myös hautajaisia; pahimpina epidemiavuosina vainajat tuli haudata epidemiahautausmaille kuolemaa seuraavana yönä, ja vainajan vaatteet tuli joko haudata hänen mukanaan, tai pestä lipeäliuoksella. Vainajan päälle siroteltiin tuhkaa ja kloorikalkkia, ja seremoniat pidettiin mahdollisimman lyhyinä. Monien omaisten surua lisäsi se, etteivät he saaneet haudata vainajaa tavallisten hautajaismenojen mukaan.  

Koleraepidemiat hiipuivat vuosisadan vaihteessa, ja 1900-luvun alussa oli enää muutamia, melko lieviä epidemioita. Ainakin osin koleran hiipuminen liittyy parantuneeseen sanitaatioon ja yleiseen hygieniatason nousuun, joka vähensi juomaveden mukana saatuja tartuntoja. Kolera on yksi esimerkki taudista, johon on nykyisin olemassa tehokkaita hoitomuotoja, jotka eivät kuitenkaan valitettavasti ole vielä kaikkien saatavilla. 

 

  • Teksti: Sofia Paasikivi, MA, tohtorikoulutettava.