Luostarinmäen käsityöläisen arki ja sen ihanuus

Syksyn tullen työkaverit kysyvät: ”Elina, mitä teit kesälomalla?” Monena vuonna olen vastannut kysymykseen samalla tavalla: ”Töitä Luostarinmäellä.” Huolestunut jatkokysymys siitä, miten jaksan syksyn ja talven yli kun en ole lomaillut lainkaan, saa minut hämilleni. Tunnen olevani virkistynyt, levännyt ja energinen kesälomani jälkeen. Monille kesäloma merkitsee rannalla makoilua, mökkeilyä tai matkustelua. Minulle kesäloma on monena vuonna ollut kankaiden kutomista merimiehen talossa.

Olen Luostarinmäen käsityöläinen, kankuri eli kankaankutoja. Työtehtäviini kuuluu kankaiden kutominen museon omiin tarpeisiin. Kudotuista kankaista ommellaan Luostarinmäellä muun muassa ajan mukaisia asuja työntekijöille. Työhöni kuuluu myös kudottavien kankaiden suunnittelu vanhojen mallien mukaan yhteistyössä tutkijoiden ja ompelijan kanssa. Työni on kuitenkin ennen kaikken asiakaspalvelutyötä. Museokävijöiden palveleminen on ehdottomasti tärkein osa kankurin työtä Luostarinmäellä. Se on myös hyvin palkitsevaa. Koen olevani etuoikeutettu päästessäni kesä toisensa jälkeen kokemaan Luostarinmäen käsityöläisten arjen ja sen ihanuuden.

Ihanuutta ovat museokävijöiden lapsuusmuistot. Kangaspuiden äänimaailma ja museon tuoksut tuovat monelle muistot mieleen lapsuudesta. Monet kerrat olen saanut kuunnella muistoja kangaspuita paukuttelevasta mummosta ja miten lapsena vietettiin aikaa kangaspuiden alla erilaisia leikkejä leikkien. Ihanuutta ovat käsitöistä innostuneet lapset, jotka haltioituneina tuijottavat kankaan valmistumista lanka langalta ja jotka lähtiessään pyytävät vanhemmiltaan omia kangaspuita. Ihanuutta on oman kädenjäljen näkeminen valmistuvassa kankaassa ja menneenä kesänä kudotun kankaan näkeminen työkaverin päällä hienona hameena tai upeana liivinä.

Luostarinmäen kankurin arkea on todeta ”Ei, en kudo mattoa. Tässä valmistuu kangasta.” Minulle tuli yllätyksenä miten monelle kangaspuut ovat ainoastaan mattopuut ja miten ihmeissään useat ovat siitä että kankaatkin on täytynyt kutoa itse 1800-luvulla. Tuolloin jokaisen naisen arkea oli kankaiden kutominen. Minun arkeani museolla on jakaa tietoni niin historiasta kuin myös asiantuntemusta kutomisesta ja kangaspuista. Arkea ovat kudontaan neuvoa kysyvät kävijät ja ne jotka nyt tietävät, että se vintillä oleva hassu esine kuuluukin kangaspuihin. Ihanuutta ovat haltioituneet ja uutta tietoa saaneet museokävijät, jotka poistuvat tyytyväisinä museoalueelta omaan arkeensa.

Miltä näyttää oma arkeni kun arki Luostarinmäen kankurina on tältä kesältä ohi? Entä mitä vastaan syksyllä, kun työkaverini kysyvät mitä tein kesälomalla? Vastauksia en vielä tiedä, sillä aion olla tänä kesänä myös vapaalla ja perinteisellä kesälomalla. Saatanpa poiketa muutamaan museoonkin.