Paikattu ja korvaton yli satavuotias nalle

Näyttää siltä kuin nallella olisi hengityssuojain

Turun museokeskuksen kokoelmissa on yhteensä 59 pehmolelua, joista 26 on nalleja. Koiria on 11 kappaletta ja kissoja neljä. Apinoitakin on kolme. Näiden lisäksi löytyy kaksi elefanttia, hevosta ja pingviiniä. Muumipeikko, orava, karitsa, kettu, tiikeri, hiiri, pupu, kauris ja määrittelemätön hahmo edustavat yksinään.

Leikkikalut kertovat aikansa tyyleistä, kulttuurihistoriasta ja tapakulttuurista. Niiden kautta aikuiset välittävät lapsille omaa arvomaailmaansa.

Lapsilla on aina ollut eläinleluja.

Ne voivat olla yhtä hyvin mielikuvituksen tuotteita kuin jäljitellä tarkasti oikeita eläimiä. Agraariympäristössä eläimet ovat olleet lapsille itsestään selvä osa elämänmenoa. Lapset jäljittelevät leikeissään aikuisia, joten kaikenlaiset kotieläimet ovat siirtyneet helposti leikkiin ja leluihin.

Aikuiset haluavat antaa lapsille hyviksi leikkikaluiksi koettuja tavaroita. Eläinhahmoja pidetään turvallisina leikkikaluina. Niihin ei liitetä kyseenalaisia arvoja, muuten kuin ehkä kulutuksen puolesta. Erityisesti pehmolelut viittaavat kuitenkin hienovaraisesti pehmeisiin arvoihin, kuten huolenpitoon, hoivaamiseen tai ympäristön suojeluun.  

Pehmoleluja on aina ollut muitakin kuin nalleja. Koiria, kissoja, kaneja, erilaisia lintuja, lampaita norsuja, oravia, hiiriä, leijonia, apinoita jne. Eläintarhojen kuuluisien eläinten innoittamana valmistettiin 1900-luvun alussa pehmoleluja varainkeruuta varten ja hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Nalle on kuitenkin ollut aina suosituin. Ensimmäisillä nalleilla oli kyhmy yläselässä, pitkä kuono ja alaraajat muistuttivat muodoltaan nuken jalkoja. Kuono, suu ja käpälät oli ommeltu mustalla tai ruskealla langalla. Anturat olivat huopaa tai nahkaa. 1920- ja 1930-lukujen aikana nallejen selkäkyhmyt hävisivät ja kuonot lyhenivät. Toisen maailmansodan jälkeen nalleja valmistettiin yhä enemmän ilman liikkuvia raajoja.

Sattumalla on iso rooli siinä mitä museoiden kokoelmiin päätyy. Valinta tehdään niistä objekteista, jotka ovat jääneet jäljelle menneisyydestä. Erityisen hyvin tämä näkyy pehmoleluissa. Valmistusmateriaaliensa vuoksi ne ovat herkkiä tuhoutumaan. Ne yksinkertaisesti voidaan leikkiä ja rakastaa riekaleiksi. Kaikkein kiinnostavimpia kokoelmassa olevia pehmoleluja ovatkin ne, joista näkee leikin jäljet.

Tämä nalle on hyvä esimerkki rakastetusta pehmolelusta. Sen kuonoa ja tassuja on paikattu ja korvat ovat irronneet tai kuluneet. Mustat nappisilmät ovat paikoillaan ja katsovat vetoavasti valkoisella puuvillakankaalla paikatun kuonon yläpuolelta. Näyttää siltä kuin nallella olisi hengityssuojain. Mielleyhtymä on tällä hetkellä kovin vahva.

Nallet ja korona-aika liittyvät myös toisella tavalla yhteen. COVID-19-taudin levitessä maailmalla ihmiset alkoivat laittaa nalleja ikkunoihinsa, jotta lapset tai miksei aikuisetkin saattoivat bongailla niitä ulkoillessaan ja museokin dokumentoi tätä ilmiötä.  

Nallen on ulkomuodon ja lahjoittajan syntymävuoden perustella valmistettu 1900-luvun alussa.

Sillä on pitkä kuono, alaraajoissa on jalkaterät ja anturat ovat huopamaista kangasta. Nämä piirteet alkoivat hävitä nalleilta 1920-luvun kuluessa. Lahjoittaja on syntynyt vuonna 1912 Tampereella. Jos hän on saanut nallen esimerkiksi vuonna 1915, hän olisi silloin ollut kolmevuotias. Vanhempana saatua nallea tuskin olisi leikitty ja rakastettu näin kuluneeksi. Se on valmistettu todennäköisesti joko Saksassa tai Englannissa, koska suurin osa teollisista 1900-luvun alun pehmoleluista on valmistettu näissä maissa. Lahjoittajan isä on ollut tehtaanjohtaja. On siis hyvin mahdollista, että tyttärelle on ostettu Saksassa tai Englannissa valmistettu nalle.

 

Nallet ovat noin 120 vuotta vanha ilmiö. Saksalainen Steiffin perhe valmisti nalleja, joiden esikuvana olivat eläintarhan ruskeakarhut. Niiden pää, jalat ja kädet liikkuivat. Ensimmäiset nallet esiteltiin leikkikalumessuilla Leipzigissä vuonna 1903, mutta ne eivät herättäneet silloin suurta kiinnostusta. Eräs amerikkalainen kuitenkin tilasi niitä 300 kappaletta. Samoihin aikoihin amerikkalainen liike alkoi valmistaa nalleja ja kutsua niitä Teddykarhuiksi presidentti Theodore Rooseveltin mukaan, koska presidentti ei halunnut metsällä ollessaan ampua karhunpentuja.

Ensimmäiset teolliset pehmolelut tehtiin kanin turkiksesta, mutta se oli kallista. Korvaajaksi sille kehitettiin Britanniassa 1800-luvun lopulla yhdistelmä kangas, plyysi, joka oli sekoitus mohairvillaa, lampaanvillaa ja puuvillaa. Täytteenä on käytetty sahanpurua, lastuvillaa ja 1920-luvulta lähtien kapokkia. 1900-luvun alussa kehitettiin plyysiä uusista materiaaleista, kuten keinosilkistä, raionista. Toisen maailmansodan jälkeen pehmoleluja alettiin valmistaa nailonista ja polyesteristä. Molempia käytettiin sekä plyysiin että täytteeksi. Samaan aikaan alettiin lasisilmiä korvata turvallisemmilla muovisilla.

Nalle muistuttaa nukkea liikkuvine raajoineen ja niillä on persoonallisia piirteitä. Ne näyttävät usein hiukan melankolisilta, joten niitä pitää lohduttaa. Nallet vetoavat myös aikuisiin ja aikuisethan ostavat leikkikalut lapsille. Samat perustelut koskevat myös muita pehmoleluja. Pehmolelujen suosio on jatkuvasti noussut toisen maailmansodan jälkeen. Niitä on myös aikuisilla maskotteina. Rakkaat pehmolelut seuraavat aikuisuuteen ja uusia hankitaan tai saadaan vasta aikuisena.

Lähteet

  • Cockrill, Pauline 1988: Teddy Bears and Soft Toys. Princes Risborough: Shire Publications. Shire album, 225. Haverfordwest.
  • Nurmio, Riina 2010: Ainakin 40 pehmolelua. Lastenhuoneen leikkikaluja vuonna 2003. Pro gadu-työ. Kansatiede, Turun yliopisto. Turku.

Tietoa kirjoittajasta

Riina
Nurmio
Amanuenssi
Turun museokeskus