Nostalgiaa ja nykyisyyttä – kirjasuositusten inspiroimaa

Onko kirjojen maailma imeytynyt osaksi persoonaani?

Pohtiessani kesäbingoon soveltuvaa kirjasuosituslistaa, jäin miettimään omia lapsuuden suosikkiteoksiani, niin kirjoja kuin animaatioita. Oliko niissä havaittavissa jonkinlaisia yhdistäviä tekijöitä? Melko nopeasti kävi ilmi, että olihan niissä… aina tähän päivään asti.

Nyt vanhempana on tietysti helppo havahtua siihen, että ensinnäkin kuvitus ja ylipäätään tarinoiden maailma niissä kaikissa lapsuuden suosikeissa sopivat sekä aikuiselle että lapselle, ja että ne ennen kaikkea kestävät edelleen aikaa. Mutta mikä mielenkiintoisinta, erityisesti Roald Dahlin absurdin vinksahtaneet maailmat, samoin kuin Uppo-Nallen paikoitellen lakonisenkin idealistinen maailmankatsontatapa tuntuvat olevan nykyisin osa minua.

 

Onko kirjojen maailma imeytynyt osaksi persoonaani? Vai onko kenties kuitenkin käynyt niin, että samankaltaiset ovat sattumalta löytäneet toisensa, myös kirjan sivuilta? Ehkäpä kyseiset kirjat ja tekijät ovat vahvistaneet joitakin ominaisuuksiani entisestään? 

Mene ja tiedä, mutta varmaa on joka tapauksessa se, että esimerkiksi Tohtori Sykerö -animaatiosta tutut kirkkaat värit ja kummalliset tarinankulut ovat edelleen mieleeni. Samoin vaikkapa Janoschin tarinoiden valoisuus ja oikeamielisyys, kuten jo aiemmin mainitun Dahlin viljelemä absurdius ja Uppo-Nallen mukanaan tuoma periksiantamaton, joskin idealistinen maailmankatsomus herättävät kiinnostukseni. Maininnan ansaitsevat myös mm. Lea Pennasen Piilomaassa vahvasti läsnä olevat vastakohdat sekä samalla kyky asioiden näkemiseen kokonaisvaltaisesti. 

 

Kaikki yllä mainitut ovat kestäneet hyvin aikaa. Niiden kuvitus on taidokasta ja kiinnostavaa, tarinat ovat iättömän ikiaikaisia ja ne keskittyvät kohtalaisen suuresti ihmisyyden eri puoliin, tekemättä sitä kuitenkaan mitenkään päälleliimatusti. Uudemmista tekijöistä esimerkiksi Timo Parvela on valloittanut teoksillaan sydämeni. Parvelan Maukka ja Väykkä onnistuvat edustamaan jossain määrin kaikkea tuota edellä kuvaamaani. Nykyanimaatioista maininnan taas ansaitsee Adventure Time (Seikkailuhetki). Olennaista näille kaikille mainituille tekijöille on se, että tarinoista riittää paitsi riemua myös erilaisia tasoja niin isoille kuin pienillekin. 

Tämä molemmille suunnattu ja ennen kaikkea myös teoksista molemmille välittyvä riemu onkin mielestäni isossa roolissa, kun tekstejä aletaan lukea ääneen. Kuulijan riemu on toki epäilyksettä itsessään lukijalle palkitsevaa, mutta ei yhteisestä tarttumapinnasta varmasti haittaakaan ole. Jos teksti tuntuu alusta pitäen lukijalleen pakkopullalta, on melkoinen urheilusuoritus saada se muuttumaan kiinnostavammaksi sillä, että sitä luetaan ääneen – sivutuotteena pakkopullasta saattaakin jalostua varsin helposti saavillinen kuravelliä. Onneksi kokeilun, kyselyn ja yhteisen kummastelun avulla tämäkin karmeus voidaan välttää.

Riemukasta kesää tarinoiden parissa itse kullekin, ja mielikuvitus avoinna kohti mitä ikinä!
 

Satu Aalto

Tietoa kirjoittajasta

Satu
Aalto
projektisuunnittelija
Kirjastopalvelut, vapaa-aikatoimiala
Asiasanat: